Elokuva-arvostelu: Johnny English – Yksi elää vain kolme kertaa

Kun ensimmäinen James Bond Persiflage kulttikoomikko Rowan Atkinsonin kanssa ilmestyi vuonna 2003, kukaan ei odottanut jatko-osaa sen enempää kuin se ilmestyi näyttämölle. Siitä oli kulunut 8 vuotta, kunnes englanti saattoi tehdä elokuvateattereista jälleen vaarallisia. Melkein yhtä kauan jouduttiin odottamaan nyt alkavaa rivin kolmatta osaa. Mutta onko kukaan odottanut tätä? Ja jos oli, oliko se sen arvoista?

SISÄLLYS

Edellisten arveluttavien tekojensa jälkeen Johnny English on varhaiseläkkeellä. Kun kaikki aktiiviset brittiläiset salaiset agentit paljastuvat laajamittaisella hakkerihyökkäyksellä, uudella pääministerillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa englanti takaisin aktiiviseen palvelukseen. Mutta samalla hän yrittää houkutella puolelleen erittäin älykkään Internet-miljardöörin, koska tämä näyttää olevan ainoa, joka voi todella vastustaa vihollista.

Odottamattomasta uudelleenaktivoitumisesta iloisena hän ja hänen avustajansa Bough lähtivät Ranskaan, jonne yhä rohkeammaksi muuttuvan hakkerin jäljet ​​johtavat. Ja tietenkään ei kestä kauan, ennen kuin englanti salaisen tutkimuksensa kanssa aiheuttaa kaaosta kaikilla rintamilla ja jättää roskia ja tuhkaa kaikkialle, missä hän menee.

Rowan Atkinson näyttelee Johnny Englishä Focus Features -julkaisussa JOHNNY ENGLISH STRIKES AGAIN.

KRITIIKKOJA

Atkinsonin tunnetuksi tehneen klassikkosarjan ystävänä en ollut kovin ihastunut kahteen ensimmäiseen Johnny English -elokuvaan. Vaikka täysin mätä brittiläisen salaisen agentin lähtökohdassa on potentiaalia, se ei välttämättä ole uutta. Ja keskittyminen omituisiin vempaimiin ja niiden vieläkin omituisempiin sovelluksiin riistää elokuvilta niiden suurimman vahvuuden: Atkinsonin kyvyn olla hauska ilman työkaluja.

Sillä aina kun järjettömät vakoojavaatteet pitävät pienen tauon ja antavat miehen tehdä asiansa, asia on hauskinta. Loput ovat matalia slapstick-välikappaleita, joista suurin osa ei ole edes kovin omaperäisiä ja on nähty jossain aiemminkin ainakin samanlaisessa muodossa.

Se, että nerokas, jännittävä juoni ei ole tämänkaltaisen elokuvan pääpainopisteitä, ei pitäisi tulla yllätyksenä. Kuitenkin täälläkin voit odottaa hieman enemmän mielikuvitusta (tai vaivaa) kuin uupuneelta ”sankari tekee parhaansa – sankari saa potkut perusteettomasti – sankari pelastaa maailman joka tapauksessa” tarina. Tai edes ei, koska juuri sitä sinulle tarjotaan.

Emma Thompson pääministerinä, Rowan Atkinson Johnny Englishnä ja Ben Miller Boughina Focus Features -julkaisussa JOHNNY ENGLISH STRIKES AGAIN.

Toinen seikka, jota kiihkeästi kritisoidaan, on lahjakkuuksien ja suurten nimien lähes vastuuton tuhlaus. Emma Thomsonia, Michael Gambonia, Charles Dancea ja Edward Foxia voidaan luottavaisesti kuvata näytteleviksi kulttuuriomaisuuksiksi. Ja silti he ovat yhtä palaneita kuin Jake Lacey tai Olga Kurylenko, joilla ei ole sama asema, mutta he ovat lahjakkaita näyttelijöitä. Täältä näet kuinka monta tunnettua nimeä Rowan Atkinsonilla on yksityisessä puhelinluettelossaan.

Vain käsityöläisen näkökulmasta kolmannesta Johnny English -nauhasta ei voi valittaa liikaa. Mutta ei siinäkään ole mitään kehuttavaa. Suunta-, kamera- ja editointitoiminto ilman silmiinpistäviä ominaisuuksia, ei positiivisessa eikä negatiivisessa mielessä. Ei kokeiluja, ei ideoita, mutta ei myöskään virheitä. Ääniraita roiskuu myös ilman huomionarvoisia ylä- tai alamäkiä ja sopii saumattomasti kokonaiskuvaan.

Ja se olennaiseen pelkistettynä on myös tarkin tiivistelmä tästä kritiikistä. Jos jokin tekee elokuvasta erottuvan, niin se on sen merkityksettömyys, joka kulkee läpi kaikki näkökohdat. Jos suurin asia elokuvassa on päähenkilön punainen Aston Martin, asiat menevät selvästi pieleen.

Rowan Atkinson näyttelee Johnny Englishä Focus Features -julkaisussa JOHNNY ENGLISH STRIKES AGAIN.

JOHTOPÄÄTÖKSEN

Mir ei ole vielä nähnyt monia elokuvia, joista on niin vähän sanottavaa. Johnny English – Mies lebt nur dreimal ei ole erityisen hauska, tuskin jännittävä eikä todellakaan yllättävä, jolla hän epäonnistuu täyspitkänä agenttikomediana. Se, että hän ei itse asiassa tee mitään väärää käsityötaidon suhteen, ei myöskään pelasta nauhaa triviaalisuuden matalilta. On selvästi parempia ja halvempia tapoja olla viihdyttämättä edes 90 minuuttia. Vain vahvistetut Atkinson-fanit voivat nauttia elokuvasta, kaikki muut ovat unohtaneet elokuvan menessään vessaan viimeistään esityksen jälkeen.